Niin kun olen jo muistaakseni aiemmin kertonut, niin olen ollut koko ikäni ylipainoinen. Siis niin kauan, kun itse muistan ja mitä olen valokuvissa nähnyt. En ole siis koskaan saanut elää ns. normaalipainoisen elämää. En edes tiedä miltä tuntuu olla normaalipainoinen tai miltä tuntuu ostaa normaalipainoisen ihmisen vaatteita. En tiedä miltä tuntuu istua tai nousta jonkun päälle ilman, että tarvii miettiä, että kestääkö se mun painon. Nää asiat on normaalipainoiselle ihmisille arkipäivää. Siis vaan mennä sinne vaatekauppaan ja valita minkä tahansa vaatteen tai ihan vaan istua johonkin tuolille ilman, että tarvii miettiä, että hajoaako se. Se normaalipainoinen ihminen voi myös mennä ravintolaan syömään ilman, että häntä tuijotetaan ja osoitellaan. Mä voin kertoa, että mä en voi. Mä en myöskään halua kaupasta poistuessani kantaa sylissäni colaa tai sipsejä, koska ihmiset oikeesti tuijottaa sua. On mulle myös kadulla huudeltu perään sitä, että kuinka lihava olen jne. Ihmiset on julmia. Ne ihmiset jotka tuijottaa sua tai huutelee sun perään, ei todellakaan tiedä mitä sä käyt läpi joka päivä ja ne ei varmasti ymmärrä edes sitä, kuinka paljon ne arvostelvat katseet ja kommentit satuttaa sua. Enkä edes puhu vaan omasta puolestani. Olen varma, että jokainen vähän erilainen ihminen saa osaksi ne katseet ja kommentit. Surullista. Mun mielestä meistä jokaisen ihmisen pitäisi saada voida kävellä tuolla ulkona ilman pelkoa siitä, että joku arvostelee sun ulkonäköä. Mä luulen, että jokainen ylipainoinen ihminen tiedostaa sen, että on ylipainoinen. Ja uskon, että eivät myöskään tarvitse muistutusta siitä. Myönnän, että varmasti on olemassa ihmisiä jotka eivät välitä omasta ylipainostaan ja vain elävät sen asian kanssa. Mutta mä väitän, että suurin osa ylipainoisista ihmistä kyllä haluaa päästä eroon ylipainosta, mutta ei vaan tiedä, että miten. On ehkä yrittänyt useita kertoja ja aina paino tullut takaisin, tai sitten on yrittänyt väärillä keinoilla ja vain lihonnut. Ihan sama. On ainakin yrittänyt ja ehkä jäänyt sen asian kanssa yksin ja on voimaton sen asian suhteen. Ehkä se ihminen kaipaisi apua, mutta ei osaa pyytää tai ei saa apua vaikka on pyytänyt. Syitä on niin monta. Mutta kuitenkin, mulla on tälle asialle ihan pointti. Jokainen voisi miettiä sitä, että se laihduttaminen ei vaan ole maailman yksinkertaisin asia. Se ei ole rakettitiedettä, mutta se vaatii tietynlaista asennetta ja vahvuutta, sisukkuutta ja kärsivällisyyttä, että siinä onnistuu. Se on todella pitkä ja kivinen tie, että pääsee sinne normaalipainoon. Se ei ole mikään päivän, viikon, kuukauden tai ehkä vuodenkaan juttu, että saavuttaa normaalipainon. Mun mielestä jokainen joka on laihduttanut suuria määriä, pitäisi saada arvostusta, koska ne ihmiset todella tietää, että se ei ole mikään helppo juttu. Ja se vaatii niin paljon, että se onnistuu. Ennen kaikkea se tarvitsee itsekuria ja mä voin kertoa, että sitä ei kaikilla ole. Minulla ei ainakaan. Sen takia mä en varmaan ole onnistunutkaan pudottamaan painoa. Mä sorrun aina jossain vaiheessa syömään tms. Olen liian heikko houkutuksille. Se on aika iso ongelma. Välillä mä mietin, että laihdutus on, kuin huumeista eroon pääseminen. En ole ikinä kokeillut huumeita, mutta voin vaan kuvitella, että tuskin niistä eroon pääseminenkään on helppoa. Kyllä siinäkin vaaditaan aika paljon itsekuria, että pääsee niistä irti. Mutta, se mikä ero huumeilla ja laihduttamisella on, niin se on aika suuri ero. Nimittäin ilman huumeita sä voit elää, mutta ilman ruokaa sä et voi elää. Ruoka on se mitä sä tarvitset elämiseen, mutta huumeita sä et siihen tarvitse. Molemmat niistä on kuitenkin koukuttavia. Sokeri aiheuttaa riippuvuutta siinä, missä huumeetkin. Ja varmasti esim. huumeiden käyttäjillä on hankalaa olla ilman huumeita jos kaveri käyttää huumeita. Sama se on mun mielestä ruuan kanssa. Jos sun kaveri syö kilon karkkia, niin toki sä voit vaan olla ja katsoa vieressä, mut kyllä sunkin alkaa tekee mieli sitä karkkia. Sama asia. Sosiaalinen paine siis. Se, että miten niistä riippuvuuksista pääsee irti, on mulle toistaiseksi vielä arvoitus. En tiedä miten pääsen irti mun riippuvuudesta, eli sokerista. Toki ilman sokeriakin voi varmasti elää, mutta sitäkin tuntuu olevan nykyään kaikkialla. Mutta ehkä jonain päivänä, mä voin elää vähemällä sokerilla.

Palaan vielä hetkeksi siihen, että onko ihmisillä oikeus haukkua toista ihmistä läskiksi? Tietääkö se haukkuja, että mitä se tekee sen toisen ihmisen itsetunnolle? Onko se koskaan miettinyt, että mitä jos jonain päivänä mä olen se läski? Tuskin!

Mut mä voin omasta puolestani kertoa, että kun sua on haukuttu aina ala-asteelta - aikuisikään asti läskiksi, niin se tekee aika rumaa jälkeä itsetunnolle. Sitä alkaa jo itsekkin epäillä toisen ihmisen sanoja ja lauseita. Jos joku kehuu, sanoo kauniiksi jne. Miettii, että mitä se mussa oikein näkee ja miksi se sanoo noin. Enhän mä ole kaunis tms. Sitä alkaa jopa pelätä, että mitä sitten, kun leikkaus on tehty ja on laihtunut ja ylimääräinen nahka jää roikkumaan, että olenko mä sitten muka kaunis / söpö? Voiko musta koskaan tulla kaunis / söpö? Tai paraneeko mun itsetunto, kun olen laihempi? Mitä mulle tapahtuu, kun laihdun? Varmasti tulee paljon ajateltavaa, kun paino putoaa äkkiä ja mieli ei varmasti pysy kaikessa perässä, mutta kyllä mä silti toivon, että jonain päivänä mä voisin olla "söpö", mennä sinne vaatekauppaan ja ostaa just sellaiset vaatteet mistä mä tykkään ja mitkä mahtuu mun päälle ilman, että tarvii tilata netistä sieltä "läskikaupasta", niin ja istua sille tuolille pelkäämättä, että se menee rikki. Niin ja siellä kaupungillakin olis kiva kävellä ilman, että kukaan tuijottaa sua arvostelevasti.

Kiitos, jos jaksoit lukea loppuun asti.