Viikonloppuna oli melkoista menoa, kun perjantaina tuli vieraita kylään viikonlopuksi ja pääsin perjantaina myös kauan odotetulle keikalle! Viikonloppu ei tietenkään menny ihan "oppikirjojen" mukaan, vaan tuli syötyä vähän, no huonosti. Ainut mikä tais onnistua, niin mä pidin huolta siitä, että se 10 000 askelta tuli täyteen joka päivä. Mut tais unohtua veden juontikin. Tai no en ainakaan niin paljoa juonu vettä, mitä yleensä. Mutta arvata varmaan saattaa, että se kaikki näkyi sitten viikonlopun aikana vaakassa... Nimittäin paino kävi taas siellä 144kg:ssa. Tuli jotenkin niin turhautunut ja pettynyt olo itseeni ja oli oikeasti aika paska fiilis. Mutta, mä tein sen päätöksen, että periksi ei anneta ja nyt tarvii ottaa itseään vaan niskasta kiinni ja palata takaisin arkeen. Niinpä siis eilenkin kävin lenkillä vaikka ei oikeesti millään olis jaksanu ja tuntui, että jalat kuolee, kun ne on viime päivinä joutunut aika koville, kun olen kävellyt niin paljon, mutta päätin, että nyt on vaan jaksettava. Ja, että kyllä ne jalat siihen sitten tottuu ja se kipukin loppuu joskus. Ja karu totuus nyt vaan on, että ei se paino vaan tipu jos ei tee mitään sen eteen ja joskus se vaatii "vähän" verta, hikeä ja kyyneleitä ;) 

Mä kävin tänään aamulla taas vaakalla ja onneks se paino oli tippunut. Oli meinaan 143,2kg. Suunta onneksi siis alaspäin. Jos ihan rehellinen olen, niin ei mua toisaalta huolestuta, että putoaako se paino siihen mennessä, kun on se kirurgin aika, mutta mua huolestuttaa se, että putoaako se tarpeeksi. Toki ei se rav.terapeutti sanonu, että tarvis mitään tiettyä määrää pudottaa. Sanoi vaan, että ei saa paino ainakaan nousta. Joten oletan, että tuo tarkoittaa sitä, että se riittää, että se paino on alle 142,8kg. Toki mä toivon, että tän 3 viikon aikana ehdin pudottaa painoa sen verran, että ei tarvii olla huolissaan siitä mitä se kirurgi sanoo. 

Tällä hetkellä olen koittanut syödä mahdollisimman tavallista ruokaa. Toki koittanut pitää kiinni siitä, että se ateriarytmi olis säännöllinen ja tietty, että olisi terveellistä ruokaa. Niin ja vettä unohtamatta! Tohon päälle vielä liikuntaa. Olen tosiaan yrittänyt pyrkiä siihen, että se vähintää 10 000 askelta tulisi täyteen. Välillä siinä tuppaa käydä niin, että askeleet pyörii siellä 12 000, kun oon vähän innostunut käymään lenkillä. Ja lenkit saattaa olla 3-5km. Siinä on vaan niin jotekin voittaja fiilis, kun jaksaa kävellä vaikka ton 5km. Se ei kuitenkaan ole ihan itsestään selvyys tän kokoiselle ihmisille, että jaksaa kävellä noin paljon. Ja tohon tulee vielä päälle koirien ulkoitukset. Joten välillä toi mun ranneke näyttää 12km päivälle.

On tosta lenkillä käymisestä myös paljon muitakin hyötyjä. Siellä ehtii meinaan miettiä yhtä sun toista siinä samalla, kun kävelet. Nimittäin mä mietin tossa lauantaina, että miks ahdistaa niin paljon taas kaikki ja ei yhtään mikään. Niin mä oikeesti tajusin, että mähän olen vaan niin stressaantunut tästä kaikesta mitä mun ympärillä tapahtuu. Ja se näkyy kaikista parhaiten sillon, kun olen ns. mun oman mukavuusalueen ulkopuolella. Eli käytännössä tarkoitan nyt sitä, että jos mä oon yksin tai mun avopuolison kanssa kotona kahdestaan (tietty koirat myös), niin kaikki on ihan ok. Sit vaan ollaan ja eletään sitä arkea. Mutta heti, jos siinä tapahtuu jotain uutta. esim. Just se, että meille tulee joku pidemmäksi aikaa tai me mennään jonnekkin muualle pidemmäksi aikaa, niin se saa mut tosi stressaantuneeksi. Mua ahdistaa heti tosi paljon ja mulla on sellainen olo, että mulla ei ole sitä omaa rauhaa ja sit mun tarvii ottaa sitä just sillä, että lähden vaikka sinne lenkille tms. En mä tiiä saiko tästä kukaan nyt mitään selvää, mut halusin nyt vaan sanoa ton ääneen.

Hyvää alkanutta viikkoa kaikille.