Niin tosiaan sairaalassa leikkauspäivän painosta tippunut tuo 5,8kg. Siis viikossa! Tänään tulee meinaan viikko leikkauksesta. Täytyy sanoa, että yllättävän nopeasti tää aika on mennyt. Toki onhan tämä ollut uuden elämän opettelua, että ihmekkös tuo jos aika on mennyt niin nopeaan. Yksi vaikeimmista asioista on ollut opetella laittamaan ruokaa lautaselle piniä määriä. Tai no ei ehkä ihan nyt kirjaimellisesti, mutta tuntuu, että joka kerta laitan vähän ruokaa ja silti sitä jää joka kerta yli. Vaikka kuinka vähän laittais, niin aina jää yli. Oudointa on kuitenkin se, että minä joka rakastan kahvia yli kaiken. Olen nyt joutunut siitäkin toistaiseksi luopumaan. En tiiä mikä siinä on, mutta ei vaan meinaa kahvi maistua. Täytyy toivoa, että tämä vaihe ei ole kovin pysyvää :) 

Niin ja vielä, kun muistan sanoa, niin koko projektin alku painosta tähän päivään on pudonnut 23.1kg.

En jaksa tällä hetkellä ottaa mitään stressiä tosta painon putoamisesta. Koska se on kuitenkin hyvin lähtenyt putoamaan, niin mitä sitä turhia stressailemaan. Saa tippua ihan omassa tahdissa. Nyt aion lähinnä opetella tähän uuteen elämään. Koska uutta on kuitenkin tulossa monessakin mielessä. 

Nimittäin toukokuussa palaan taas töihin ja toukokuussa saan myös rakkaan ystäväni lähemmäs asumaan! Ja kai sitten jossain kohtaan saan alkaa myös suunnittelemaan tätä oman kodin sisustamista. Paljon olen kaikkia kivoja juttuja jo löytänyt ja olen mielessäni jo aika paljon asuntoa sisustanutkin. Mutta pikku hiljaa, mulla ei oo mihinkään kiiire. Mulla on nyt vaan jotenkin niin onnellinen olo tällä hetkellä. Koska musta tuntuu, että pitkästä aikaa mun elämässä ei ole mitään kriisiä tai stressiä. No joo, raha-asiat nyt aina stressaa, mutta niitä en edes jaksa nyt sen kummemmin edes miettiä, kun en niille voi tällä hetkellä mitään, mutta kuitenkin. Pointti oli se, että viimeiset 1,5 vuotta meni siihen, että stressasi koko ajan siitä, että tippuuko paino ja saako sen pidettyä lasku suunnassa ja pääseekö leikkaukseen ja jos pääsee niin millon. Niin nyt toi kaikki on historiaa ja voin vihdoin ja viimein alkaa oikeesti elämään. Eilen ekaa kertaaa pitkästä aikaa suunnittelin, että haluan tehdä kesällä jotain kivaa. Lähteä lomalle tms. Ja no syyskuussa sitten viimeistään, kun pääsen juhlimaan mun 30v synttäreitä hyvässä seurassa ;) Mutta noin ylipäätään tuntuu, että olen uskaltanut alkaa elämään. Jotenkin tuntuu, että 1,5vuotta olin kahlittu. Ja se johtui tasan tarkkaan vaan tästä projektista. Ja se rajoitti mun elämää niin paljon. Tai sitten mä tein vaan asiasta vaikean ja tästä syystä se tuntui sitten siltä, että tämä projekti kahlitsi mut ja mun elämän. Paljon voisin tehdä toisin, mutta tätä leikkausta en kadu. Mut eipä mulla kai muuta. Kohti parempaa huomista :)